Synnytyskertomus

Oman mielen virkistämiseksi ja sen kunniaksi, että Aleksi tulee jo kohta 7 kuukautta ajattelin kirjoittaa ylös, mitä kaikkea tuona maailmaa mullistavana päivänä tapahtui. Kaikki meinaa niin helposti unohtua niin parempi kirjoittaa ylös.

Elettiin 28.lokakuuta sunnuntai päivää. Koko päivän minulla oli jomottava tunne alaselässä sekä alakerrassa. Käytiin äänestämässä ja kaverimme isä sanoikin, että millonkas sitä synnytetään. Tähän vastasin mistään tietämättä, että tunne on jo kuin tänään tulisi lähtö. Sanoin myös naapurillemme, että omituinen tunne kun supistelee. Naapurin kolmen lapsen äiti totesi, että sen kyllä tietää kun kyse on oikeista synnytyssupistuksista.  Sitä enemmän miettimättä tuli ilta, saunoimme ja kävimme hyvissä ajoin yöunille. Koko alkuyö meni wessassa ravaten, ja supistellen. Kello 04 herättelin mieheni ja sanoin, että nyt on tunne kuin pitäisi katsoa kellosta aikaa miten tiheään supistuksia tulee. Ja huh, niiden väli vaihteli 5 minuutista 10 minuuttiin. Siinä sitten mietittiin, että soitetaanko synnärille vai lähdetäänkö käymään paikan päällä. Itselleni oli kova paikka myöntää, että nyt se on menoa. Ajattelin, että entäpä, jos ne siellä vaan nauraa ja käännyttää meidät kotiin kasvamaan? Yritin kävellä pitkin taloa ja nojailla lämmintä uunia vasten. Klo 06 startattiin auto kohti Savonlinnan Keskussairaalaa. Onneksi olimme käyneet tutustumassa aiemmin synnytyssaleihin. Saavuimme sairaalaan hieman ennen aamu 07. Alakerrassa soitimme kätilöiden kelloa ja kätilö saapuikin pian. Vielä tuolloinkin ajattelin, että hitsit taidettiin tulla liian aikaisin ja, että olisi vain pitänyt kestää kotona kauemmin!

Sain sairaalavaatteet ja pääsin käyrille ja hups, kätilö hämmästyi, kun supistuksia piirtyi viiden minuutin välein tasaiseen tahtiin käyrille. Tuolloin tehtiin sisätutkimus ja en ollut kuin sormelle auki, seinämää oli jäljellä vielä melko paljon. Noh jäimme kuitenkin sairaalaan ja saimme synnytyssalien vieressä olleen perhehuoneen.Huone oli mukavan tilava ja saimme olla kaksin, ainut miinus ettei huoneessa ollut omaa suihkua tai wc:tä, vaan se sijaitsi käytävän toisella puolella. Päivä meni supituksista kärsien. Mitään ei tuntunut tapahtuvan ja aloin turhautua. Yritin käydä ylhäällä osastolla syömässä, mutta eipä ruoka oikein maistunut. Iltavuoro vaihtui ja kätilö tuli katsastamaan tilanteen, noin 2 cm auki. Ajattelin edelleen, että en tarvitse mitään kivunlievitystä, sillä luulin supistusten pahenevan entisestään. Mieheni kävi muutaman kerran syömässä kaupungilla ja hakemassa puhelimenlaturia. Kotona sukulaiset ja ystävät alkoivat olla kärsimättömiä, että eikö sieltä jo jotain uutisia kuulu. Ei mitään!! Olimme olleet sairaalassa jo 12 tuntia tuloksetta! Istuin lämpimässä suihkussa käytävän toisella puolella, käytin apuna lämpöpakkausta, istuin pallon päällä sekä kiikussa. Välillä mittailtiin käyrillä supistuksia, niiden teho vaihteli ja supistus saattoi kestää puolesta minuutista jopa kahteen. Supistuksen tullessa en meinannut kestää paikallaan, kun käyrät mittaili vahvuuksia. Suuren avun toi mieheni läsnäolo sekä hänen antama hieronta alaselkään aina kun supistus alkoi. Yhdessä vaiheessa vain itkin, että olisi pitänyt kärsiä vaan kotona. Loppuajasta mieheni jo tiesi pelkästä katseesta mitä on tulossa.

Yövuoro vaihtui ja lämminsuihku ei enää auttanut. Yöhoitaja tuli katsomaan tilanteen ja en ollut edennyt mihinkään. Tuolloin uskaltauduin pyytämään jotain vettä vahvempaa. Sain 50 mg Petidiniä klo: 21.30. Kätilö sanoi, että olo saattaa muuttua kuin olisit nauttinut yhden oluen. Eikä aikaakaan, kun lähdin vessaan, ylös noustessa olo tuntui ennemmin kuin olisi juonut muutaman liikaa. Noniin lääke siis auttaa kipuun, ja mitä vielä, supitsukset vaan pahentuivat ja tihenivät. Vasta tuolloin taisin myöntää itselleni, että ei tässä enää kotiin olla lähdössä ilman pientä kääröä. Meni muutama tunti, kätilö tuli tekemään sisätutkimuksen ja kappas olin 4 cm auki. Sitten alettiin siirtymään synnytyssaliin ja miettimään epiduraalin laittamista. Synnytyssalin tapahtumat ovat jokseenkin hatarat johtuen ajasta ja hormoneista. Kokeilin ilokaasua, mutta se teki oloni lähinnä pahoinvoivaksi, mutta auttoi ensisijaisesti pahimpaan kipuun. Tarjosin myös miehelleni ilokaasua, mutta hän kieltäytyi. Salissa minulle laitettiin kaksi eri tippaa, käyriä mittailtiin, vauvan päähän laitettiin pinni ja verenpainemittari piippaili vähän väliä. Kalvot puhkaistiin klo: 1.50. Anestesialääkäriä jouduttiin odottamaan tovi, joka tuntui ikuisuudelta. Kun päivystävä lääkäri vihdoin saapui pyysi hän miestäni poistumaan salista siksi aikaa, kun epiduraali on laitettu. Jos en olisi ollut niin kipeä, olisin saattanut nostaa metelin, mutta päälimmäisenä oli mielessä saada kipu pois. En ollut edes miettinyt paljoa eri kivunlievitysvaihtoehtoja, epiduraali vaikutti tutuimmalta. Luulin, että sen laitto olisi kivuliaampaa, mutta en ehtinyt edes huomata, kun se oli laitettu ja kiput olivat poissa! Epiduraalin olen saanut papereiden mukaan klo: 2.30. Jälleen iski tunne, että ei minua ole luotu tällaiseen ja miksi tämä vaan kestää ja kestää. Yö meni torkkuillessa, mieheni nuokkui säkkituolissa. Välillä katsoin kelloa ja tunsin painetta käsivarressa, kun verenpainemittari pumppaili. Kätilö joutui katetroimaan kerran ja kävi avustamassa välillä toisessa synnytyksessä. Muistan kysyneeni, että joko viereisen salin vauva syntyi, johon kätilö vastasi, että kyllä se teidänkin pienokainen vielä syntyy. Homma vaan ei edistynyt ja itkinkin, että haluan kotiin.

Yö oli elämäni pisin ja raskain. Laitteet piippailivat ja tiesin, että kaikilla oli huoli miksi emme ole ilmoittaneet vauvan syntymästä. Tuli aamu, ja aamuvuoro vaihtui. Yövuorolainen toivotteli onnea ja sanoi, että kyllä se vauva tämän päivän aikana syntyy. Huh tähän mennessä olimme tavanneet siis jo neljä eri kätilöä + lääkärit. Mieheni kävi syömässä ylhäällä osastolla aamupalaa. Vuoroon tullut synnytyslääkäri tuli tarkastamaan tilanteen ja olin jo 9 cm auki, mutta kanavaa oli jäljellä vielä jonkin verran. Epiduraalia lisäiltiin ja vaihdoin vähän väliä asentoa/kylkeä. Kätilö joutui jälleen katetroimaan. Lääkäri käski minut joko kävelemään tai istumaan jumppapallon päälle, jotta synnytys edistyisi ja päästäisiin ponnistamaan. Pallolla istuminen auttoikin jonkin ajan kuluttua. Mutta edelleen kätilöt ja lääkäri kävivät keskustelua vauvan asennosta ja leikkaussaliin menosta. Muistan kuinka ajattelin, että olen tehnyt tässä töitä jo jonkin aikaa ettekä varmasti leikkaa!!

Sain kuitenkin luvan alkaa ponnistamaan. Tuolloin mielessä oli, että tämä vaihe menee nopeasti ja helposti, tahdon vain tuon pikkuisen syliini. Ponnistusvaiheen tullessa olin kuitenkin lähes kahden vuorokauden valvomisesta niin poikki ja rikki, että en yksinkertaisesti jaksanut. Ja se kuuluisa ponnistamisen tarve ei tullut niin kuin olin sen kuvitellut tulevan. Mieheni tuki minua selästä ja tsemppasi koko ajan. Supistus ja ponnistus toisensa jälkeen ja mitään ei tapahdu. Itkin vain kätilöille ja pyysin ottamaan vauvan pois. Kätilöt sanoivat pään jo näkyvän, mutta en uskonut ja ajattelin, että en enää koskaan tule synnyttämään. Reilu tunti oltiin jo ponnistettu ja voimat olivat enemmän kuin loppu. Lääkäri tuli katsomaan ja sanoi vauvan olevan viistotarjonnassa. Eli vauva oli hieman mutkalla eikä ollut tulossa kohti suoraan maailmaa, eikä ponnistus tuottanut tulosta. Seuraavana päätettiin ottaa imukuppi käyttöön.Myös lastenlääkäri saapui seuraamaan synnytystä, siltä varalta, että jotain komplikaatioita tulisi imukupin käytöstä. Huh huh, ajattelin imukupin olevan apuväline jolla lääkäri vähän avustaa, mutta sillä tehtiin todella töitä. Yksi supistus muutamalla ponnistuksella ja herra Aleksi Eeli Benjamin Laitinen syntyi 30.10.2012 klo:10.51 tähän maailmaan raskaan ja kovan synnytyksen jälkeen. Äiti & isi oli maailman onnellisimpia tuosta pienestä heviletistä <3 Sitä tunnetta ei unohda koskaan, kun oma lapsi nostetaan rinnan päälle. Ennen kuin kätilöt ehtivät sanoa sukupuolen, isimies jo kertoi sen olevan poika. Äidillä pääsi suuri itku ja taisi isikin muutaman kyyneleen vieräyttää.

Kaikki kipu oli poissa ja väsymys väistyi, kun saimme pojan syliimme. Isä pääsi kylvettämään poikaa ja minua paikkailtiin. Minulle tehtiin episiotomia ja sain myös 2.asteen repeämän. Pojalle piirtyi mitoiksi 3630g ja 52cm. Aleksi syntyi siis viikoilla 39+5. Maailma heitti kärrinpyöriä ja yhtäkkiä olimme perhe, meitä oli kolme!

Synnytys kesti siis kaiken kaikkiaan 31 tuntia. Toivon etten koskaan joudu kokemaan yhtä pitkää synnytystä. Ensimmäinen vaihe kesti 29 tuntia ja 45 minuuttia, toinen vaihe 1 tunnin ja 6 minuuttia, ja kolmas 9 minuuttia. Kaiken kaikkiaan kaikki meni hyvin, sillä pahempaakin olisi voinut tapahtua. Sainhan sentään pojan heti rinnalle ja poika parkaisi ääninäytteen heti synnyttyään. Sairaalasta kotiuduimme vasta lauantaina, sillä pojan bilirubini-arvoja tarkkailtiin ja kävipä hän lepäämässä yhden yön valohoidossakin keltaisuuden vuoksi. Imetys ei ottanut onnistuakseen heti alkuun vaan jouduimme käyttämään muutaman viikon ajan rintakumia.

Vaikka koettelemuksena synnytys oli enemmäin kuin pitkä ja omalla tavalla hankala, tekisin sen milloin vain uudestaan. Tunnetta ei voita mikään, eikä kyllä äitiyttäkään!
Hassua, että tapahtuneesta on kohta kulunut 7 kuukautta, miten sitä alkaa jo pikkuhiljaa unohtamaan ne synnytykseen liittyvät pienet yksityiskohdat. Ja vaikka aikaa on kulunut jo jonkin aikaa saa tapahtuman ajatteleminen edelleen kyyneleet silmiin ja kylmätväreet käsivarsille. Nyt pieni herra tuhisee tyytyväisenä omassa sängyssään <3